Kesäkässää koululaisille

Tusina lapsia aloitti kesälomansa opiston kesäkässä -kurssilla.  Helteinen viikko vietettiin melkein koko ajan sisätiloissa puuhaten, koska ulkona oli niin lämmintä ja taideopetustilan miellyttävä viileys tuntui houkuttelevammalta.
Maanantaina taivutettiin pajuista renkaat, jotka koristeltiin värikkäillä langoilla. Kävimme heittämässä renkaita maahan pystytettyihin tikkuihin torin viereisessä koivikossa. Se ei ollutkaan niin helppoa ja heittoetäisyyttä piti lyhentää. Renkaat sopivat myös frisbeeksi.

Samalla kertaa kerättiin kasveja opiston vanhojen opinto-oppaiden väliin viikon muita käsitöitä varten.

Hei, me pelataan!

Vanha Mylly-peli oli osalle tuttu ja kotonakin oli pelilautoja ennestään. Nyt jokainen sai suunnitella ja tehdä omanlaisensa laudan. Vanerin palan reunat hiottiin hiomapaperille, tehtiin paperille luonnos laudasta ja otettiin vesivärit esille. Pelinappulat tuunattiin kierrätysmateriaalilaatikosta löytyneistä ”aarteista”, jotka koristeltiin langoilla ja piirtämällä. Nappulat tarvitsevat myös säilytyspussin. Joten seuraavaksi pengottiin tilkkulaatikkoa, laitettiin lanka neulansilmään ja eiku ompelemaan. Nyt ei ollut niin väliä piston pituudella kuin sauman leveydelläkään, kuhan saatiin pussi ja siihen nyöri aikaiseksi.

Pelit alkoivat sujua saman tien ja kaikille säännöt tulivat selviksi. Haastettavia riitti kurssikavereissa. Laudat sai viedä yökylään kotiin ja siellä vasta vanhemmat ja isovanhemmat joutuivatkin koville.

 

 

 

 

Villa rullalle ja heittelemään

”Tää on ihan niinku mato tai käärme tai kääretorttu”, tuumattiin kun villat oli kierretty rullalle ja pötkylää alettiin leipoa. Pihalle levitettiin muovinpala suojaksi. Kun pötkylää oli paiskottu sitä vasten parisataa kertaa, olikin huopapötkylä valmis huuhdeltavaksi. Kyllä kääntyivät päät ohiajavissa autoissa, kun viskelimme ”käärmettä” Jukolan edessä.

Huopapötkylä ripustettiin yöksi kuivumaan. Torstaiaamuna pötkylä leikattiin sentin levyisiksi paloiksi. Vau, mitä värejä sieltä tulikaan esille!

Upeat huivit kasvien lehdillä ja väreillä

Keskiviikkona laitettiin kaikki pöydät peräkkäin ja levitettiin niille suojamuovit. ”Väribaarista” käytiin tilaamassa mieluiset värit huivia varten. Isolla pensselillä värit levittyivät raidoiksi, palloiksi, aalloiksi jne. Alkuviikosta kerätyt lehdet kaivettiin esille opinto-oppaiden välistä ja aseteltiin huivien päälle.

Seuraava aamu olikin jännittävä, että onkin niihin oikeesti painunut lehtien kuvat. Kyllä vaan! Tammen, pihlajan, mansikan, nokkosen, lupiinin, vaahteran jne. lehdet oli ihan selvästi tunnistettavissa.

Paperihattu päähän ja lomalaitumille

Kurssin lopuksi oli vielä yllätysnumero. Lotta oli viikolla taitellut pienen pieniä hattuja paperista. Nyt hän opetti hatun taittelun koko porukalle ja hatusta tehtiinkin iso. Aurinkoisia kesälomapäiviä varten hattu vielä väritettiin omaan tyyliin sopivaksi.  

Taidematka Turkuun

Kuten aikaisemmassa blogissani jo kerroin olemme tutustuneet Reidar Särestöniemen taiteilijakotiin ja jonkin verran myös elämään Taiteilijat ja taiteilijakodit tutuiksi -kurssilla. Nyt oli vuorossa tarkempi tutustuminen Särestöniemen taiteeseen Turun Taidemuseossa.
Harvoin lempeä tuuli puhaltaa arktisille jängille -näyttelyn teokset kuuluvat keväällä 2012 Rovaniemen taidemuseolle deponoituun Kirsi ja Keio Eerikäisen taidesäätiön kokoelmaan.

Särestöniemen työt ovat värikkäitä ja voimakkaita. Mystiset omakuvat, ilvekset ja riekot ovat tunnusomaisia hänen töilleen. Pohjoisen porot sen sijaan hän kuvaa pieninä ja kauas horisonttiin. Vuodenajoista työt sijoittuvat kesään ja syksyyn. Särestöniemi ei pitänyt talvesta ja kaamoksesta. Hän matkusti silloin aina ulkomaille. Vasta elämänsä viime vuosina hän sanoi selättäneensä talven ja maalasi muutaman talvimaiseman.

Monessa taulussa esiintyvä makaava kuunsirppi herättää kummastusta. Se on ehkä perua hänen matkoiltaan maapallon eri kulmilta.
Iloisen ja mukaansa tempaavan oppaan avulla taulut ja Reidarin elämä ja ajatukset tulivat esille koskettavasti.

Tuttuja töitä

Taidemuseon toisessa kerroksessa on esillä Kootut teokset -näyttely, jossa on esillä töitä museon omista kokoelmista. Huoneiden taulut on valittu eri teemojen mukaan: Suuret kertomukset; rakkaus; kauhu ja unet; sankarit, antisankarit ja sadut sekä historialliset kertomukset. Esillä oli myös näihin teemoihin liittyviä kirjoja, joita voi jäädä selailemaan ja lukemaan.
Meitä ilahdutti somerolaisille ja koskelaisille erityisen tuttujen taiteilijoiden Juhani Harrin ”laatikot” ja Yrjö Liipolan pieni, valkoinen posliiniveistos.

Kauneutta ja kukkia

Wäinö Aaltosen museossa sukelsimme kauneuteen, vaaleanpunaisiin unelmiin, kukkasiin ja muistoihin sekä tekniikoiden runsauteen. Työt olivat grafiikkaa, posliinia, mosaiikkia, öljyvärejä, kangasta, kirjontaa jne. Töissä oli yhdistetty eri tekniikoita ja monet työt koostuivat useasta eri palasta.
Kun Tuula Lehtinen aloitti taiteen opiskelun 70-luvulla, hänelle sanottiin, että et voi maalata kukkia. Ne eivät olleet silloin muodissa, taide oli jopa rumaa. Näyttelyesitteessä Lehtinen toteaa, että modernismin myötä muotoutui käsite, että kauneus ja estetiikka ovat taiteessa epä-älyllistä ja vähäarvoista. Omassa tekemisessään hän on kulkenut tätä käsitystä vastaan.

Muistojen kultaamia teoksia

Taiteilija on käyttänyt vanhempiensa ja lapsuutensa kuvia posliiniteoksissaan. Äidin ja isän posliinikenkiin, joita oli iso seinällinen, oli siirretty vanhempien valokuvat: isän kengän sisällä oli äidin kuva ja äidin kengässä isän kuva.

Posliiniset, hennoilla sinisillä kuvioilla päällystetyt maitopurkit oli aseteltu hyllykkeen päälle. Rikkimenneet purkit olivat löytäneet tiensä valkoiseen kaappiin. Isokokoisessa posliiniteoksessa oli Suomen lippu, jonka risti muodostui sinissävyisistä vanhoista kuvista.

Lehtinen oli löytänyt äitinsä sodanaikaisen oleskeluluvan ja hän on käyttänyt sen tekstiä kullattuna useassa teoksessaan. Tauluista voi lukea mm. hiukset ruskea, silmät siniset, päivämääriä, paikkakunta jne.  

Näyttely on todella monipuolinen ja pisti ihailemaan taiteilijan mielikuvitusta.  Siellä silmä lepäsi ja tuntui hyvältä katsella hyvin maalattuja maisemia, pikkutarkasti toteutettuja kukkasia ja arkisten asioiden estetiikkaa.

Lunta ja rusotusta

Somerniemen kuvikerholaiset maalasivat talvisia maisemia, jossa aurinko on juuri laskenut, taivas rusottaa ja lumihiutaleita leijailee.

 

 

Ensin laveerattiin maisema vesiväreillä, sitten maalattiin puut ja pensaat ja

lopuksi tehtiin lumet paperisilpusta, styroksin muruista ja villalangoista.

Opettaja köytti oppilaansa ovenkahvaan!

Oletko koskaan miettinyt, miten vaatteet saatiin pysymään päällä, kun ei oltu vielä keksitty nappeja, hakaneuloja, vetoketjuista puhumattakaan?
Silloin käytettiin erilaisia nauhoja: kuteellisia ja kuteettomia, peukaloituja, punottuja, viitelöytyjä jne. Koristeellisia ja yksinkertaisia, villasta, pellavasta tai puuvillasta valmistettuja.Ja varmaan myös silkistä ainakin Kiinassa. Niillä sidottiin sukat jalkaan, takit päälle ja kengät esim. lappalaisten nutukkaat paulanauhoilla jalkoihin.

Pirtanauhan kudontaa

Pirtanauha kudotaan nauhapirralla, jolla saada aikaiseksi kaksi viriöitä. Kudelanka pujotetaan vuorotellen kumpankiin viriöön. Kutoessa pitää kudetta kiristää sopivasti, jotta nauha ei leviä.

Ennen vanhaan sulhaset valmistivat morsiamelle lahjaksi koristeellisia nauhapirtoja, joilla sitten morsiamet kutoivat jopa useita kymmeniä nauhoja. Niitä annettiin uusille sukulaisille ja hääväelle lahjaksi. 

Lautanauhaa 

Toinen kuteellinen nauhalaji ovat lautanauhat. Nauhan pinnassa langat ovat hieman vinossa joko oikealle tai vasemmalle. Niiden tekemiseen tarvitaan puusta tai pahvista valmistettuja nauhalautoja, joiden kulmissa on reiät. Pelikorteista voi myös valmistaa laudat, kun leikkaa ne neliömäiseksi, pyöristää kulmat ja tekee reiät kulmiin.

Kutoessa lautoja pyöritetään aina yksi neljännes ja pujotetaan kude näin saatuun viriöön. Lautoja voidaan pyörittää joko itseen päin tai itsestä poispäin.

Viitelöity nauha

Pirtanauha ja lautanauhan kutomisessa tarvitaan kude, mutta viitelöyty nauha muodostuu pelkästään loimilangoista.

Tämän kaulahuivin olin aloittanut vuosia sitten ja jostain syystä se on jäänyt kesken. Olin yllättynyt, miten helposti vanha työtapa palautui mieleen. Eli minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa.

Viitelöydyssä nauhassa langat poimitaan viriö kerrallaan ohjeen mukaan ensin nauhan toisesta päästä ja  siirretään myös nauhan vastakkaiseen päähän. Sieltä taas poimitaan seuraava viriö ja siirretään  aloituspäähän. Eli nauha valmistuu yhtä aikaa kummastakin päästä ja lopuksi keskelle pujotetaan yksi kudelanka, jotta työ ei purkaudu.

Vanha journalistiikan ohje on, että otsikon pitää olla sellainen, että se herättää lukijan mielenkiinnon ja houkuttaa lukemaan. Kun kudotaan nauhoja, pitää nauhaloimi kiinnittää esim. ovenkahvaan ja toinen pää vyöhön vyötäisille. Joten ei syytä huoleen, en ole kohdellut oppilaitani väkivaltaisesti.

Kankaankudontaa ja sidosten runsautta

Opiston kudontakurssilla on tänä talvena ehditty jo kutoa monenlaisia kankaita ja niissä on käytetty erilaisia sidoksia. Parina viime kertana on myös perehdytty siihen, että mitä ne mustat ja valkoiset pisteet ja ruksit oikein tarkoittavat. Eli olemme perehtyneet sidosoppiin, kankaan rakenteeseen ja millaiseksi kankaankuva muodostuu, kun tiedetään niisintä, poljenta ja sidonta.  

Kun hallitsee perusasiat, voi valmiita malleja ja ohjeita muuttaa omaan käyttötarkoitukseen sopivaksi. Ennen vanhaan käytettiin paljon ohuempia lankoja ja loimilankoja oli sentillä huomattavasti enemmän kuin nykyään. Jos käyttää vanhaa ohjetta suoraan, voi käydä niin, että kankaaseen tulee liian pitkiä lankajuoksuja.

Pellavapyyhkeitä

Tässä kylpypyyheloimessa on sidoksena kierretoimikas. Varsia siinä on kahdeksan. Niisintä on hiukan vaativa, mutta poljenta sen sijaan on suora. Ohje oli valmiina, mutta sitä muutettiin niin, että loimilankana on puuvilla ja laitettiin yksi lanka niiden silmään (ohjeessa kaksi lankaa). Näin pyyhkeestä tulee ohuempi.

Samaa puuvillalankaa on käytetty loimena pikkupyyhkeessä, johon malli otettiin ikivanhasta - oletettavasti ennen sotia ilmestyneestä - sanomalehdestä. Vaikka sidos näyttää koristeeliselta, tarvitaan tässä vain neljä vartta ja neljä polkusta.




 

Kasvivärjättyjä lankoja

Vitkan Sari kävi esittelemässä kasveilla värjäämiään villalankoja, joiden villa on myös Sarin lampaista. Neutraaliin loimeen on jokaisen helppo kutoa omanlaisensa huovan ja katkotoimikas tuo työhön elävän pinnan. Näitä huopia voi hyvin kutsua lähikudonnaiseksi. Totuus kun on että suurin osa Suomessa käytetystä villalangasta valmistetaan ulkomailta, lähinnä Uudesta-Seelannista, tulevasta villasta.

 

Pirtanauhaa huolitteluun

 Terttilässä aloitettiin heti syksyllä bonchojen kutominen. Useiden eri sidosvaihtoehtojen jälkeen kurssilaiset päätyivät kuitenkin perinteiseen batavia- eli tasavaltaiseen toimikkaaseen. Loimi on yksivärinen harmaa ja kuteena on käytetty myös yhtä väriä: valkoista, punaista, vaalean harmaata jne..





Käsinkudotun vaatteen huolittelu ja ompelu on aina vaativaa. Miten käännän reunat, kestääkö leikattu kohta, purkautuvatko langat jne.?  Samoista langoista, mitä on käytetty kutoessa, valmistettu pirtanauha ratkaisi nämä ongelmat.  Boncho tuli viimeistellyn näköiseksi ja reunoja kiertävä nauha antoi sopivasti ilmettä muuten yksinkertaiseen kankaaseen.

Sattuma

Eilinen Turun Radion uutinen aiheutti minulle epätodellisen olotilan.  Onko tämä sattumaa vai mitä?

Eiliselle Taiteilijat ja taiteilijakodit tutuksi kurssin aiheeksi olin valinnut Kittilän Särestöniemen esittelyn. Pari viikkoa aikaisemmin olimme tutustuneet Kautokeinossa olevaan Juhl’sin hopeaseppien kotiin ja pajaan, missä kävin viime kesänä. Ajattelin, että Särestöniemi onkin hyvä kohde perehtyä seuraavaksi, kun tullaan ikään kuin sieltä pohjoisesti etelään.

Katselimme myös pari Ylen elävästä arkistossa olevaa nauhoitetta, joissa Reidar Särestöniemi kertoo ajatuksiaan, taiteestaan ja maalaa taideteoksen. Tiedoksi: Ylen arkisto on muuten varsinainen aarrearkku.

Tunnin päätteeksi autossa kuuntelin Turun radiota ja höristin korviani: pohjoisen shamaani, värikylläiset työt, kuuluisa lappilainen taiteilija….. Häh! Ihan samoja sanoja, joita olin juuri käyttänyt. Kenestä siellä puhutaan?

No! Esittelyssä oli Turun taidemuseossa juuri avattu Reidar Särestöniemen näyttely, joka on avoinna huhtikuun loppu puolelle saakka. Näin laajaa näyttelyä 60-70-luvun kuuluisasta ja menestyneestä taiteilijasta ei ole vuosiin ollut. Ehkä menemme kurssin kanssa vielä tutustumaan tähän näyttelyyn.  

Uusi opettaja

Syksyllä, kun aloitin Vanhat käsityöt ja tekniikat tutuiksi -kurssia, kysyin kurssilaisilta, mitä he haluaisivat oppia. Kauhukseni kuulin, että moni haluaa oppia neulakinnastekniikan.
Salmella oli hyvä perustelukin. Hänelle oli opettanut lapasen tekoa kinnasneulalla sodan aikana hänen kotonaan evakkona asunut karjalaistyttö. Yksi lapanen oli tullut valmiiksi, mutta toinen oli jäänyt kesken.
Tekniikka on minulle kyllä tuttu, mutta koskaan en ole siitä pitänyt. En ole voinut ymmärtää, miksi niin vaikeasti pitää tehdä lapasia, kun helpompiakin tapoja on. Opiskeluaikana olen tehnyt yhdet neulakintaat ja toiset sain kämppikseltäni. Hänelle kintaan teko oli ihan helppo juttu, koska hänen sukunsa on karjalasta lähtöisin ja oletettavasti mummo oli tämän taidon hänelle opettanut.

Youtubista löytyy

Monelle on tullut yllätyksenä, että youtubesta löytyy valtamäärä käsitöihin liittyviä tallenteita. Neulakinnastekniikka- sanahaulla löytyy 113 videota mm. venäläisittäin, salmilaisittain, suomalaisittain, tuplatanskalaisittain jne. Valitsin tämän: http://www.youtube.com/watch?v=VYbkz2QJoHE, koska se on kuvattu hyvin, puhe on selkeää ja rauhallista ja mikä parasta, samalla oppii tekniikan englanniksi.

Sitten koitti kurssipäivä ja oppilaat olivat langat ja neula pysytyssä valmiina opettelemaan. Kerroin, että tätä tekniikkaa opettaa uusi opettaja ja se on tuolla nurkassa. Tilanne oli hieman hämmentävä, kun näytin tietokonetta.

Koneet ja tykit päälle ja katsomaan!

Mitäs siitä sitten tuli? Aloitettiin, pysäytin videota ja kelasin, aloitimme taas alusta, näytin dokukameralla ja taas katsoimme videolta. Välillä tutkittiin kuvallista monistetta.
No, eihän siitä tullut kuin syviä huokauksia ja langantuppuroita lattialle. ”On tää vaikeeta”, oli yhteinen huomio.
 
Kuinkas sitten kävikään

Neulakintaisiin palattiin uudelleen syksyn viimeisellä kerralla. Todettiin, että tässä tapauksessa vierihoito on parasta. Hiiskumatta hiljaa, kädestä pitäen alkoi langasta syntyä risteileviä lenkkejä ja niistä pikkuhiljaa lapasta.

Kinnasneulatekniikan aloittaminen on erityisen hankalaa.  Mutta sitten, kun saa ne ensimmäiset lenkit järjestykseen, työ alkaa edetä ja valmista tulee. Tähän, jos mihin sopii vanha sananlasku "Alku aina hankalaa lopussa kiitos seisoo!"

Jännittyneenä odotan, ovatko lapaset tai edes yksi valmiina, kun tammikuussa taas jatkamme vanhojen käsityötekniikoiden parissa.